Mikon perintö

Hei!

Aiheita kirjoituksille on pyörinyt mielessä useita, mutta on yksi jonka haluan pystyä purkamaan sanoiksi ennen kuin voin siirtyä eteenpäin. Olen jo hetken aikaa halunnut kirjoittaa aiheesta, mutta aiheen herättämien ajatusten käsitteleminen on ollut vielä pahasti kesken. Vieroksun häiritsevän suuresti omien asioiden kertomista sosiaalisessa mediassa, näin henkilökohtaisista puhumattakaan, mutta nyt koen eräänlaista velvollisuutta jakaa oman veljeni tarinaa ja hänen antamaa esimerkkiä.

Lähipiirini koki huhtikuun 14. päivä yhden suurimmista suruista mitä ihminen voi elämänsä aikana kokea, kun Mikko Retulainen vaipui 30-vuotiaana ikuiseen uneen syövän uuvuttamana, pitkän ja ankaran taistelun jälkeen. Toivon ja uskon hänen antaman esimerkin tuovan ihmisille inspiraatiota omiin elämiinsä ja pysäyttämään ihmiset ajattelemaan.  Haluan hänen säilyvän mukanamme hänen tekojensa ja ajatustensa kautta, koko hänen elämänsä ajalta, eikä pelkästään viimeisten hetkien osalta.

mikko ja akseli

Mikko omassa elementissään ystävänsä lapsen kanssa leikkimässä.

Sanotaan että ihminen paljastaa todellisen luonteensa vasta vaikeilla hetkillä, ja niin teki myös Mikko. Mutta suurin ihmetys ei ollut se mitä paljastui vaikeiden hetkien koittaessa, vaan se että sieltä ei paljastunutkaan mitään uutta. Ihminen pysyi samana positiivisena itsenään, ellei jopa aikaisempaa positiivisempana, kun hetki oli rankin mitä ikinä aikaisemmin.

Eräänä päivänä vuonna 2011 tuo hetki koitti. Aamun vessakäynnillä koetut kivut veivät Mikon terveysasemalle selvittämään koetut epätavallisuudet. Lisätutkimuksista selvisi jotain mikä ei kellään ollut käynyt mielessäkään. Syyksi selvisi virtsaputken syöpä.

Syöpä on jatkuvasti läsnä maailmassa ja se on ilmiönä tuttu. Mutta vasta kun se iskee itseen tai läheiseen, sen olemassaolo konkretisoituu ja taudin läsnäolo tulee kertaheitolla selväksi. Diagnoosi oli niitä hetkiä, joita kutsutaan niin sanotuksi ”Fight or flight”-reaktioksi eli juokse tai taistele. Mikolle oli hyvin nopeasti selvää kumman hän valitsee. Hän näki tilanteen vain tielle tulleena haasteena, joka vain odotti taltuttamista. Kasvain oli onneksi sitä luokkaa, että se saatiin lähes täydellisesti poistettua leikkauksella, ja loput käsiteltiin sädehoidoilla. Kasvain lähti ja jäljelle jäi vain arvet, ja koska kasvain oli virtsaputkessa, jouduttiin se leikkauksessa katkaisemaan. Tämän johdosta Mikon aamuiset vessakäynnit tapahtuivat jatkossa katetrilla napaan rakennetun ratkaisun kautta joka päivä, lopun elämää. Tämä sairaudesta jäänyt ”muisto” oli Mikon mielestä oli ennenkaikkea oiva keino hämmentää ihmisiä yökerhojen pisuaareilla, ei mitään sen kummempaa. Niin tyypillistä Mikkoa. Mies väisti viikatteen ja osasi löytää kamppailun jäljistä sen ilon aiheen.

Kuten sanottua, syövästä selviäminen vain korosti Mikon jo todettuja luonteenpiirteitä ja leikkauksen jälkeisen seurantajakson jälkeen mies oli jälleen vapaa elämään taas huoletta. Hän pyhitti vapaa-aikansa nuorten valmentamiselle ja omien intohimojensa tutkimisille, kuten valokuvaus. Se oli oiva esimerkki hänen luonteenpiirteestään. Hän nautti ikuistaessaan ihmisten ilon hetkiä ja ainutlaatuisia tilanteita elämässä. Hän halusi nähdä ihmisen ilmeet, kun heille näytetään heidän iloisesta spontaanista reaktiosta otettu kuva. Hän halusi tuottaa iloa.

Mutta välillä maailman arvaamattomuus ja karuus näyttäytyvät yksittäisille epäonnekkaille yksilöille. Jouluaattona 2014 Mikko kärsi usean päivän ajan jalat alta vievästä päänsärystä, jota eivät normaalit kipulääkkeet pystyneet helpottamaan. Matka päivystykseen ja sieltä tutkimuksiin joiden tulokset jättivät kaikki hiljaiseksi. Kyseessä oli aivokasvain. Jälleen ”fight or flight”-hetki Mikolle, hetki jollaista toiset eivät välttämättä koe kertaakaan elämän aikana. Mikolle oli hyvin selvää mitä seuraavaksi tapahtuu. Niin kuin hän itse kuvailikin tilannetta, oli kyseessä ”round two, let’s go”. Kasvain oli hoidettavissa leikkauksella, tosin leikkauksessa oli mukana paljon riskejä. Kallon sisälle kun mennään niin ei ihme, mutta Mikko itse oli luottavainen ja hänen viimeinen viesti ennen leikkausta olikin osuvasti: ”#beastmode”. Moodi joka hänellä oli aina päällä, ja joka olisi tehnyt Marshall Lynchinkin ylpeäksi.

Leikkaus sujui hyvin ja Mikko sai aloittaa rauhassa toipumisen. Miehen ensimmäisiä kysymyksiä lääkärille leikkauksen jälkeen olikin ”koska saa mennä salille”.

Leikkauksen jälkeen Mikko kävi vielä ensimmäisen kasvaimen kontrollikuvissa ja aivokasvaimen leikkauksesta ei ollut kuulunut kuukauttakaan, kun tuli ilmoitus, että keuhkoista oli löydetty etäpesäkkeitä. Toipumisaika muuttuikin uudeksi taisteluksi.

Tällä kertaa leikkaus ei ollut mahdollista ja Mikko aloitti rankat sytostaatti ja sädehoitokuurit. Hoitojen ajaksi Mikko muutti Turkuun lähemmäs hoitoja ja myös näin pääsimme kolme veljestä olemaan enemmän yhdessä. Hoidot olivat äärimmäisen rankkoja ja sivusta seuranneena se tarmo ja energia mikä Mikosta pursusi läpi, oli jotain ainutlaatuista. Kun sytostaattien seurauksena hiusten kasvu loppui, Mikon reaktio oli että jos kalju toimii Jason Stathamilla, niin miksei hälläkin. Ja kun hoitojen takia kroppa heräsi jo aamuyöstä virkeänä, niin sehän sopi mainiosti Amerikassa pelattavien NFL ja NBA pelien esitysaikojen kanssa. Mikko jaksoi taistella urheasti koko ajan ja keskittyi elämään taistelusta huolimatta, mutta tällä kertaa maailmankaikkeus oli päättänyt toisin. Tämän vuoden tammikuussa Mikko menetti jalkojensa toimintakyvyn selkähermoon tulleen etäpesäkkeen vuoksi. Mikko eli viimeiset kuukautensa Tyksin Syöpäosastolla ja Kaskenlinnan kuntoutusosastolla nauttien kaikista aktiviteeteistä mitkä olivat mahdollista. Hän muun muassa kiitteli Woltin ja Foodoran oikea-aikaista lanseerausta, sillä ne mahdollistivat hänelle useita mieluisia kulinaristisia hetkiä.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole niinkään kertoa Mikon kokemuksia, vaan enemmänkin hänen suhtautumistaan tapahtumien kulkuun. Hän synnytti ympärillään olleissaan läsnäolollaan iloa, ja sairautensa aikana hän oli suurin tukipilari varsinkin minulle ja monelle muulle. Eikä toisinpäin niin kuin olin ajatellut. Hän näytti kuinka vapaana pystyy elämään kaikesta siitä paskasta huolimatta mitä hän koki, kun elää itseään, läheisiään ja iloisia asioita varten. Joihinkin asioihin emme pysty elämässä vaikuttaa, joten emme saisi antaa niiden murehtimisen sokaista meitä näkemästä muita hyviä asioita, meidät onnelliseksi tekeviä asioita ympärillämme. Mikko ei ole ensimmäinen läheinen mikä lähtee maailmasta ennenaikaisesti, eikä myöskään viimeinen. Sitä suuremmalla syyllä, se aika minkä saamme täällä viettää, on liian arvokasta hukattavaksi pienten ja vaikutusvaltamme ulottumattomissa olevien asioiden murehtimiselle. Se ei todellakaan ole helppoa. Toisen veljeni kysyessä Mikolta miten hän pystyi käsittelemään kaikkia ajatuksia luhistumatta täysin, Mikko kertoi antavansa itsellensä 15 minuuttia päivässä asioiden murehtimiselle ja tämän jälkeen on aika keskittyä muuhun. En parempaa ratkaisua itse pystyisi keksimäänkää.

Vielä hetken aikaa Mikon blogi www.mikkoeljas.com on luettavissa kunnes domain lakkautuu. Mikon julkaisemat kirjoitukset sinne ilmaisevat paremmin hänen elämänasennettaan kuin minä ikinä voisin kuvailla. Suuret järisyttävät asiat elämässä saavat ihmiset ymmärtämään asioita, mutta parasta olisi, että niitä tajuaisi jo ennen kuin asiat ehtivät tapahtumaan.

Ei tämä ole niin vaikeaa

Vuosi vetelee viimeisiään ja taas saadaan kalenterien sivut kääntää olympiavuodelle. Vuoden päättyessä on aina tapana tehdä läpikoonti kuluneesta vuodesta, vaikka urheilun saralla moinen läpikoonti olisikin sujuvampi tehdä aina kauden päätteeksi. Meillä tämä tapahtuisi elokuu-toukokuu välillä käytävän kisakauden päätteeksi. Mutta niin kuin sanottua, aina silloin tällöin on hyvä pysähtyä hetkeksi katsomaan taakseen. Kuluvaan vuoteen ei kilpailullisesti kummempia valonpilkahduksia sisältynyt, EM-kisojen 10. sijaa ja työntöennätystä lukuunottamatta. SM-kisat menivät täysin varmistellen olkapäätä pidellen ja loppuvuoden kisat polvea pidellen. Konkreettisten saavutusten puuttumisesta huolimatta ei tee mieli vetää övereitä terästetyllä glögillä ja mennä makaamaan sikiöasentoon joulukuusen alle ja tuntea pihkan valuvan ohimolle samalla kun vaikeroi elämän kurjuutta. Tähän selväjärkisyyteni säilyttävään ajattelutapaan sisältyy myös suurin oivallukseni koko vuodesta miksi asiat menivät kuten menivät. Niin kuin Sarajevon olympiamitalisti Matti Nykänen tietää kertoa: ”jokainen tsäänssi on mahdollisuus”. Asioista on aina mahdollista oppia, olivat ne sitten hyviä tai huonoja.

Kuluvana vuonna minua motivoineen ajatusmallin pystyy sisällyttämään Pekka Koskelan lausahdukseen Sotshin olympiakisojen mennessä hänen osaltaan penkin alle: ”tuntuu kuin 7 vuotta elämästäni meni hukkaan”.

Niin, kaikki tekeminen ja ajattelu on tähdätty tuota yhtä kisaa varten. Jokainen hetki ja jokainen treeni tehtiin tähtäin asetettuna omaan unelmaan. Omat tähtäimet oli kohdistettu viimeisiin nuorten EM-kisoihin ja ensimmäisiin aikuisten MM-kisoihin.

Minulla ei ole koskaan ollut vaikeuksia motivoida itseäni harjoittelemaan tai tekemään muita urheiluun liittyviä kauheuksia kuten venyttelemään tai syömään terveellisesti. Mutta se mistä motivaatio tähän löytyy, on vaihdellut ja useimmiten sillä on suurin vaikutus työn jälkeen. Ei ole ainoastaan väliä mitä teet, vaan se, miten sen teet on lähes yhtä tärkeää. Ymmärtääkseni missä olin mennyt metsään, piti mennä mennä takaisin ajassa ja miettiä miksi alun perin olin aloittanut tekemään näitä asioista.

Tähänkin löytyy muuten erinomainen motivaatiokuva internetin maailmasta

 Remember-why-you-started

Hemmetti kyllä vaan näitä kuvia pitäisi liimata jääkaapista yölamppuun saakka niin kyllä pysyisi focus päivittäin mukana.

Suurin palo treeneissäni on syntynyt rakkaudesta urheiluun ja itseni kehittämiseen. Olen yksinkertaisesti vain halunnut tehdä parhaan mahdollisen version itsestäni. En muista, että olisin ikinä treenannut SM tai EM-kisoja varten tavoitteenani vain voittaa joku tai tehdä tietyt raudat, kun kisoihin on vielä matkaa useita kuukausia.

Olen aina pyrkinyt tekemään kaiken niin hyvin kuin mahdollista, koska halu lähteä treenaamaan tuli halusta tehdä sitä mistä pitää. Mutta kun tänä vuonna aloin ammentamaan ylimääräistä motivaatiota tähtäämällä tiettyihin kisoihin tietyt tavoitteet asetettuna, aloin treenaamaan väkisin. Aloin tekemään treenit sillä mentaliteetilla, että minun on pakko treenata ja minun on pakko tehdä tietyn verran aina jokaisessa harjoituksessa. En osannut säilyttää iloa ja rentoutta tekemisessä ja mitä tahansa aina tekeekin niin vanha lausahdus pitää paikkansa; tosissaan muttei vakavasti. Ei saisi tuntua että kisoja varten ”uhratut” treenit ja siihen liittyvät asiat olisivat hukkaan heitettyä aikaa, vaikka epäonnistuminen realisoituisi. Itseä vartenhan näitä asioita teemme.

Tämän kipinän taas uudestaan löydettyäni on MM-kisojen jälkeiset treenit olleet suorastaan terapeuttisia. On taas pystynyt taas luottamaan omaan vaistoonsa ja lukemaan paremmin millaisia signaaleja kroppa treeneistä aina antaa. Tottakai, välillä tulee aina vaikeita päiviä mitä tahansa tekeekin, mutta aina lopulta pitäisi löytyä se pilke silmäkulmasta. Koska mitä sitä turhaan itseään kiduttamaan. Jos jostain vain ei löydy mielekkyyttä, on järkevämpi vaan löytää muuta tekemistä.

Aika pommin muuten räjäyttivät Houstonissa, jo melkeinpä 20 kärynnyttä MM-kisoissa. Meikäläisenkin sarjasta on näillä näkymin palanut mm. 2. 3. 4. . Kisoista kärysi myös useampi  venäläinen(esimerkiksi ME:t rikkonut muuan herra Lochev jonka ennätykset nyt nollataankin, kisojen poliisi osoittautuikin rosvoksi), joiden käryt ovat muuten melko harvinaista ”herkkua”. Ja useampia on kärynnyt kasvuhormonista, joka siis on vaikeimmin jäljitettävissä olevien aineiden joukossa. Joko urheilijat ovat olleet uhkarohkeita tai testijärjestelmät ovat parantuneet. Jokatapauksessa ehdottomasti urheilun kannalta hyvä asia, vaikkakin lajille aika rajua jobin postia.

Tähän aiheeseen tekee mieli palata vielä myöhemmin. Lähinnä debattiin, pitäisikö doping vapauttaa kokonaan vai ei, ja miksi/miksei.

Näihin sanoihin päätän vuoden 2015 ja toivon kaikille hyvää tulevaa vuotta ja löytäköön kaikki oman intohimonsa ja tehköön sitä rohkeasti sydämensä kyllyydestä.

Vielä yksi ajankohtaan ja teemaan sopiva motivaatiokuva.

  Resolutions

Ps. Lisäksi haluan kiittää kaikkia yhteistyökumppaneita ja läheisiä kuluneesta vuodesta ja olkoon ensi vuosi ennätyksellinen!

Mikä on tarpeeksi

Tötteröö töttöröö.

 

Jokavuotisen apatian hetki on käsillä kun kalenterista katsottuna kesä alkaa vetelemään viimeisiään, vaikkakin lehtien mukaan Las Palmasin lämpö on kulman takana tulossa. Myös painonnostajan, jonka kausi painottuu syksyyn ja talveen joutuu taas hylkäämään apuliikehelvetin ja alkaa hiomaan ja hinkkaamaan herkkää kuntoaan esille kaiken sen kesän aikana hankitun massan alta.

Oma kesä meni treenien osalta keskinkertaisesti, muutamissa tavoitteissa onnistuttiin mitä tulee apuliikkeiden voimantuoton kehittymiseen ja toivottavasti myös muutamia grammoja lihasta onnistuttiin kiinnittämään tähän pystyynnostettua sikaa muistuttavaan runkooni.

Viime vuoden uusi tuttavuus hyppääjän polvi tuli tänä vuonna uudelle visiitille ja on rikkonut hieman reenirytmiä. Kun vanha vaiva nostaa päätään, pitää tiedostaa että joku osa-alue laahaa perässä. Ja nyt onkin entistä enemmän keskitytty tarkemmin jalkojen lihashuoltoon ja lonkan liikkuvuuden ylläpitämiseen/parantamiseen jolloin kroppaan kohdistuva paine jakautuu tasaisemmin eikä itse polven jänne enää saisi määräänsä enempää rasitusta. Osittain myös liika ahmiminen reenien muodossa tuo ylirasitusta sille alueelle vaikka paikat olisivatkin tasapainossa.

 

Armotonta jargoniaa harjoitusten kokonaisrasituksen tarkkailusta/sääntelystä

Kun ajankäyttö rakentuu treenien ympärille eikä toisinpäin, olisi itsenikin kannalta aina hyvä muistaa tiettyjä lainalaisuuksia reenikiertoa suunnitellessa. Urheilijan on aina pyrittävä progressioon ja totutettava kroppansa aina suurempaan ja suurempaan kuormitukseen jotta se vahvistuisi ja pystyisi laajentamaan suorituskykynsä rajoja. Progression tavoittelussa tärkeintä on maltti, treenejä ei pidä koventaa liian tiheällä tahdilla, jotta kroppa kerkeää adaptoitumaan uuteen rasitukseen eikä hajoa alta rasituksen noustessa yht’ äkkiä jo liian kovaksi.

Oli sitten kyse yksittäisen harjoituksen työmäärän/intensiteetin kasvatuksesta tai yksinkertaisesti treenien lisäämisestä viikko/kuukausi/vuosi-tasolla on tärkeä kuunnella kroppaa aina muutoksia tehdessä, kun aletaan vetämään entistä kovempia(tai useampia) treenejä, ei tarvitse heti sännätä tuttuun tapaan tekemään seuraavaa harjoitusta sillä alussa kroppa tarvitsee pidemmän palautumisajan kovemmista harjoituksista ja jos mennään liian aikaisin hakkaamaan lisää työtä niin palautumisvaje vain kasvaa ja kohta ollaan jo ihan montussa. Sillä ensi kerralla kun samaista harjoitusta tehdään niin kroppa vaatii jo hieman lyhyemmän palautumisajan ja näin ollen voidaan jo tulla tekemään hieman aikaisemmin seuraavaa harjoitusta.

 

Jottei lukija ala jo vaipua masennukseen tästä romaanista, lisään tähän lukuintoa lisäävän randomin motivaatiokuvan

rome kuva

Se minkä itse olen oppinut osittain kantapään kautta, että kun aletaan treenaamaan yli 5-6 kertaa viikossa, eli useina päivinä tulee kaksi treeniä päivälle, on harjoituksen keston lyhentäminen. Mitä useammin treenataan viikossa, sitä lyhyemmäksi kannattaisi yhden harjoituksen keston(=työmäärä) muodostua. Varsinkin voimaharjoittelussa jos esimerkiksi harjoitellaan jo neljä kertaa viikossa ja halutaan lisätä viides harjoitus yhtälöön ei yleensä lisätä sarjamäärältään(=volyymiltään) yhtä suurta harjoitusta mukaan. Viikon kokonaisvolyymi kyllä kasvaa, mutta harjoitusten keskipituus alenee.

Viikon aikaisempien harjoitusten pitäisi hieman lyhentyä jotta kokonaisrasitus ei nouse viikkotasolla kerralla liian suureksi otettaessa mukaan uusi harjoituskerta. Jos treenien rakenne pysyy samana, ei viidennessä harjoituksessa voida enää tehdä kovin suurella volyymillä ilman että jo seuraavan kierron eka harjoitus kärsii. Ja näin ollen voidaan pohtia onko harjoituskaan enää kehittävä jos sitä ennen ollaan hakattu neljä kovaa harjoitusta ja nyt voidaan tehdä vain vähän jotta kroppa ehtisi palautua entisistä reeneistä sekä tämänkertaisesta seuraavan kierron ensimmäiseen treeniin mennessä.

Tämä on itselleni myös henkisestä erittäin haastavaa sisäistää, tuntuu melkein pahalta päättää harjoitus, kun olo ei olekaan rekan yliajama ja virkistävä kokovartalokolotus on tiessään. Mutta valmentajani on muistuttanut minua lausahduksellaan ”huomennakin on jaksettava harjoitella”. Niinpä, joka päivä on pystyttävä suorittamaan kovia harjoituksia, mutta harjoituksessa on aina se raja jonka yli mentäessä se ei enää kehitä ja vahvista vaan ennemminkin vain kuluttaa kroppaa ja pidentää siitä palautumiseen vaadittavaa aikaa. Ja sehän vain tarkoittaa että kuluu entistä enemmän aikaa jolloin pystyy taas treenaamaan kovaa, ja kilpakumppani on jo saattanut samassa ajassa pystyä tekemään useamman lyhyemmän mutta samalla kehittävän harjoituksen.

Päätän tämän postauksen maajoukkuevalmentajani kärjistetyn lausahdukseen, parasta lepoa on kivuton lepo. Jos lepopäivänä paikat sattuu, levätään jo liian myöhään.

Loppuun huonon treenin jälkeen avovaimoltani saatu kuva jatkamaan ihmisten motivointia koska nykypäivänä tälläinen toiminta tuntuu olevan kovassa huudossa.

 

hedgehog

 

Ensipuraisu

Ajatus blogin ja sen ohessa olevan sivun perustamisesta on pyörinyt mielessä jo jonkin aikaa, mutta epäröinnin seurauksena se on aina siirtynyt hamaan tulevaisuuteen. Epävarmuus siitä, olisiko minulla mitään kerrottavaa tai edes uskottavuutta kirjoittaa mitään mistään.

Tosin ajoittain olen huomannut jopa tarvetta jollekin kanavalle minne jäsennellä sekasortoisia ajatusketjuja, joita aina välillä purskahtelee mielen sopukoista urheilupainotteisen arkeni aikana. Olen myös aina halunnut oppia kirjoittamaan ja pystyä ilmaisemaan itseäni sanoin ja virkkein, ja niin kuin sata ja yksi muuta asiaa elämässä, siinäkin taidossa kehittyy vain sitä itseään harjoittamalla.

 

11160688_842858959102263_2481885035822191153_o

191kg työntö aikuisten EM-kisoista Tbilisistä 2015

 

Ajatus näiden asioiden yhdistämisestä blogin muodossa realisoitui, kun kesäinen arki urheilijana koitti. Tämä vuosi on viimeinen kilpailuvuoteni alle 23-vuotiaissa ja syksyn kisakausi sisältää myös ensimmäiset miesten MM-kilpailuni, joten kaikki tekeminen ja energia tähtää näihin kahteen bakkanaaliin. Ne harvat arvokisat mitä urheilu-urallaan pääsee käymään, ovat niitä muistoja joihin on myöhemmin kiva palata tietäen, että niissä esitti parasta mahdollista itseään eikä ole jossiteltavaa siitä, minkä takia tulos ei ollut sitä, mitä olisi voinut olla.

Olen varsin työorientoitunut ja kun päätyönä toimii urheilu, tuntuu maailman helpoimmalta tehdä ylitöitä. Valitettavasti jossain kohtaa rajatuottavuus muuttuu negatiiviseksi ja palkaksi tehdystä työstä tulee vain takapakkia. Joten toivottavasti tästä tulee myös kanava johon välillä suunnata energiaa pois harjoittelusta ja samalla ehkä jopa tehdä jonkinlaisia läpimurtoja harjoitteluun kohdistuvassa ajatustyöskentelyssä. Liian harvoin sitä tulee pysähdyttyä ja katsottua missä mennään, mistä on tultu ja minne ollaan menossa. Laatu, on ennen kaikkea se mitä harjoittelultani haluan ja liian usein sitä tulee vain runnottua harjoituksesta toiseen ravihevosen läpät ohimoilla.

1969146_10201489006933917_124909512_n

183kg työntö miesten SM-kisoista 2014 (kuva Mikko Retulainen)

 

Nyt, kun on saatu jonkun asteinen closure sille miksi tämä koko installaatio on synnytetty. On hyvä aloittaa perusteista.

Olen siis 22-vuotias painonnostaja/opiskelija ja painonnoston parissa olen viihtynyt vuodesta 2008 lähtien, joten en aivan untuvikosta asti ole lajin parissa ollut. Ne päivän loput minuutit mitkä eivät mene urheilun parissa, menevät taloustieteen opiskeluja väistellessä ja avoliittoa vaaliessa. Olen luonteeltani pienoinen suorittaja, mutta yritän nauttia arkisistakin asioista. Myös urheilu on yksi sellainen asia josta haluaisin myös nauttia eikä vain tuijottaa lukuja ja suorituksia ja miettiä joka päivä olenko tehnyt tarpeeksi.

Miksi juuri painonnosto on valikoitunut lajikseni ja miksi haluan niin intohimoisesti selvittää omat fyysiset ja henkiset rajani sen parissa, on tarina toiselle päivälle. Mutta tämä blogi tulee kuvaamaan matkaani ja kaikkea sitä mitä koen ja opin sen aikana kun tavoittelen tuota omien rajojeni löytämistä. Toivon että pystyn tarjoamaan ihmisille jotain seurattavaa ja ajateltavaa sekä painetta tutkia omaa harjoitteluaan kohti omia tavoitteitaan, mitä ne sitten ovatkaan.

No eihän tästä nyt niin pitkä tullutkaan kuin pelkäsin, olen jopa pettynyt etten enempää saanut riipaistua sydäntäni tähän, mutta pannaan blogineitsyyden menetyksen piikkiin. All in all, jos selvisit tänne asti lukien joka sanan, kiitän nöyrästi ja toivon että eksymisesi tänne tapahtuu uudelleenkin.