Mikä on tarpeeksi

Tötteröö töttöröö.

 

Jokavuotisen apatian hetki on käsillä kun kalenterista katsottuna kesä alkaa vetelemään viimeisiään, vaikkakin lehtien mukaan Las Palmasin lämpö on kulman takana tulossa. Myös painonnostajan, jonka kausi painottuu syksyyn ja talveen joutuu taas hylkäämään apuliikehelvetin ja alkaa hiomaan ja hinkkaamaan herkkää kuntoaan esille kaiken sen kesän aikana hankitun massan alta.

Oma kesä meni treenien osalta keskinkertaisesti, muutamissa tavoitteissa onnistuttiin mitä tulee apuliikkeiden voimantuoton kehittymiseen ja toivottavasti myös muutamia grammoja lihasta onnistuttiin kiinnittämään tähän pystyynnostettua sikaa muistuttavaan runkooni.

Viime vuoden uusi tuttavuus hyppääjän polvi tuli tänä vuonna uudelle visiitille ja on rikkonut hieman reenirytmiä. Kun vanha vaiva nostaa päätään, pitää tiedostaa että joku osa-alue laahaa perässä. Ja nyt onkin entistä enemmän keskitytty tarkemmin jalkojen lihashuoltoon ja lonkan liikkuvuuden ylläpitämiseen/parantamiseen jolloin kroppaan kohdistuva paine jakautuu tasaisemmin eikä itse polven jänne enää saisi määräänsä enempää rasitusta. Osittain myös liika ahmiminen reenien muodossa tuo ylirasitusta sille alueelle vaikka paikat olisivatkin tasapainossa.

 

Armotonta jargoniaa harjoitusten kokonaisrasituksen tarkkailusta/sääntelystä

Kun ajankäyttö rakentuu treenien ympärille eikä toisinpäin, olisi itsenikin kannalta aina hyvä muistaa tiettyjä lainalaisuuksia reenikiertoa suunnitellessa. Urheilijan on aina pyrittävä progressioon ja totutettava kroppansa aina suurempaan ja suurempaan kuormitukseen jotta se vahvistuisi ja pystyisi laajentamaan suorituskykynsä rajoja. Progression tavoittelussa tärkeintä on maltti, treenejä ei pidä koventaa liian tiheällä tahdilla, jotta kroppa kerkeää adaptoitumaan uuteen rasitukseen eikä hajoa alta rasituksen noustessa yht’ äkkiä jo liian kovaksi.

Oli sitten kyse yksittäisen harjoituksen työmäärän/intensiteetin kasvatuksesta tai yksinkertaisesti treenien lisäämisestä viikko/kuukausi/vuosi-tasolla on tärkeä kuunnella kroppaa aina muutoksia tehdessä, kun aletaan vetämään entistä kovempia(tai useampia) treenejä, ei tarvitse heti sännätä tuttuun tapaan tekemään seuraavaa harjoitusta sillä alussa kroppa tarvitsee pidemmän palautumisajan kovemmista harjoituksista ja jos mennään liian aikaisin hakkaamaan lisää työtä niin palautumisvaje vain kasvaa ja kohta ollaan jo ihan montussa. Sillä ensi kerralla kun samaista harjoitusta tehdään niin kroppa vaatii jo hieman lyhyemmän palautumisajan ja näin ollen voidaan jo tulla tekemään hieman aikaisemmin seuraavaa harjoitusta.

 

Jottei lukija ala jo vaipua masennukseen tästä romaanista, lisään tähän lukuintoa lisäävän randomin motivaatiokuvan

rome kuva

Se minkä itse olen oppinut osittain kantapään kautta, että kun aletaan treenaamaan yli 5-6 kertaa viikossa, eli useina päivinä tulee kaksi treeniä päivälle, on harjoituksen keston lyhentäminen. Mitä useammin treenataan viikossa, sitä lyhyemmäksi kannattaisi yhden harjoituksen keston(=työmäärä) muodostua. Varsinkin voimaharjoittelussa jos esimerkiksi harjoitellaan jo neljä kertaa viikossa ja halutaan lisätä viides harjoitus yhtälöön ei yleensä lisätä sarjamäärältään(=volyymiltään) yhtä suurta harjoitusta mukaan. Viikon kokonaisvolyymi kyllä kasvaa, mutta harjoitusten keskipituus alenee.

Viikon aikaisempien harjoitusten pitäisi hieman lyhentyä jotta kokonaisrasitus ei nouse viikkotasolla kerralla liian suureksi otettaessa mukaan uusi harjoituskerta. Jos treenien rakenne pysyy samana, ei viidennessä harjoituksessa voida enää tehdä kovin suurella volyymillä ilman että jo seuraavan kierron eka harjoitus kärsii. Ja näin ollen voidaan pohtia onko harjoituskaan enää kehittävä jos sitä ennen ollaan hakattu neljä kovaa harjoitusta ja nyt voidaan tehdä vain vähän jotta kroppa ehtisi palautua entisistä reeneistä sekä tämänkertaisesta seuraavan kierron ensimmäiseen treeniin mennessä.

Tämä on itselleni myös henkisestä erittäin haastavaa sisäistää, tuntuu melkein pahalta päättää harjoitus, kun olo ei olekaan rekan yliajama ja virkistävä kokovartalokolotus on tiessään. Mutta valmentajani on muistuttanut minua lausahduksellaan ”huomennakin on jaksettava harjoitella”. Niinpä, joka päivä on pystyttävä suorittamaan kovia harjoituksia, mutta harjoituksessa on aina se raja jonka yli mentäessä se ei enää kehitä ja vahvista vaan ennemminkin vain kuluttaa kroppaa ja pidentää siitä palautumiseen vaadittavaa aikaa. Ja sehän vain tarkoittaa että kuluu entistä enemmän aikaa jolloin pystyy taas treenaamaan kovaa, ja kilpakumppani on jo saattanut samassa ajassa pystyä tekemään useamman lyhyemmän mutta samalla kehittävän harjoituksen.

Päätän tämän postauksen maajoukkuevalmentajani kärjistetyn lausahdukseen, parasta lepoa on kivuton lepo. Jos lepopäivänä paikat sattuu, levätään jo liian myöhään.

Loppuun huonon treenin jälkeen avovaimoltani saatu kuva jatkamaan ihmisten motivointia koska nykypäivänä tälläinen toiminta tuntuu olevan kovassa huudossa.

 

hedgehog