Mikon perintö

Hei!

Aiheita kirjoituksille on pyörinyt mielessä useita, mutta on yksi jonka haluan pystyä purkamaan sanoiksi ennen kuin voin siirtyä eteenpäin. Olen jo hetken aikaa halunnut kirjoittaa aiheesta, mutta aiheen herättämien ajatusten käsitteleminen on ollut vielä pahasti kesken. Vieroksun häiritsevän suuresti omien asioiden kertomista sosiaalisessa mediassa, näin henkilökohtaisista puhumattakaan, mutta nyt koen eräänlaista velvollisuutta jakaa oman veljeni tarinaa ja hänen antamaa esimerkkiä.

Lähipiirini koki huhtikuun 14. päivä yhden suurimmista suruista mitä ihminen voi elämänsä aikana kokea, kun Mikko Retulainen vaipui 30-vuotiaana ikuiseen uneen syövän uuvuttamana, pitkän ja ankaran taistelun jälkeen. Toivon ja uskon hänen antaman esimerkin tuovan ihmisille inspiraatiota omiin elämiinsä ja pysäyttämään ihmiset ajattelemaan.  Haluan hänen säilyvän mukanamme hänen tekojensa ja ajatustensa kautta, koko hänen elämänsä ajalta, eikä pelkästään viimeisten hetkien osalta.

mikko ja akseli

Mikko omassa elementissään ystävänsä lapsen kanssa leikkimässä.

Sanotaan että ihminen paljastaa todellisen luonteensa vasta vaikeilla hetkillä, ja niin teki myös Mikko. Mutta suurin ihmetys ei ollut se mitä paljastui vaikeiden hetkien koittaessa, vaan se että sieltä ei paljastunutkaan mitään uutta. Ihminen pysyi samana positiivisena itsenään, ellei jopa aikaisempaa positiivisempana, kun hetki oli rankin mitä ikinä aikaisemmin.

Eräänä päivänä vuonna 2011 tuo hetki koitti. Aamun vessakäynnillä koetut kivut veivät Mikon terveysasemalle selvittämään koetut epätavallisuudet. Lisätutkimuksista selvisi jotain mikä ei kellään ollut käynyt mielessäkään. Syyksi selvisi virtsaputken syöpä.

Syöpä on jatkuvasti läsnä maailmassa ja se on ilmiönä tuttu. Mutta vasta kun se iskee itseen tai läheiseen, sen olemassaolo konkretisoituu ja taudin läsnäolo tulee kertaheitolla selväksi. Diagnoosi oli niitä hetkiä, joita kutsutaan niin sanotuksi ”Fight or flight”-reaktioksi eli juokse tai taistele. Mikolle oli hyvin nopeasti selvää kumman hän valitsee. Hän näki tilanteen vain tielle tulleena haasteena, joka vain odotti taltuttamista. Kasvain oli onneksi sitä luokkaa, että se saatiin lähes täydellisesti poistettua leikkauksella, ja loput käsiteltiin sädehoidoilla. Kasvain lähti ja jäljelle jäi vain arvet, ja koska kasvain oli virtsaputkessa, jouduttiin se leikkauksessa katkaisemaan. Tämän johdosta Mikon aamuiset vessakäynnit tapahtuivat jatkossa katetrilla napaan rakennetun ratkaisun kautta joka päivä, lopun elämää. Tämä sairaudesta jäänyt ”muisto” oli Mikon mielestä oli ennenkaikkea oiva keino hämmentää ihmisiä yökerhojen pisuaareilla, ei mitään sen kummempaa. Niin tyypillistä Mikkoa. Mies väisti viikatteen ja osasi löytää kamppailun jäljistä sen ilon aiheen.

Kuten sanottua, syövästä selviäminen vain korosti Mikon jo todettuja luonteenpiirteitä ja leikkauksen jälkeisen seurantajakson jälkeen mies oli jälleen vapaa elämään taas huoletta. Hän pyhitti vapaa-aikansa nuorten valmentamiselle ja omien intohimojensa tutkimisille, kuten valokuvaus. Se oli oiva esimerkki hänen luonteenpiirteestään. Hän nautti ikuistaessaan ihmisten ilon hetkiä ja ainutlaatuisia tilanteita elämässä. Hän halusi nähdä ihmisen ilmeet, kun heille näytetään heidän iloisesta spontaanista reaktiosta otettu kuva. Hän halusi tuottaa iloa.

Mutta välillä maailman arvaamattomuus ja karuus näyttäytyvät yksittäisille epäonnekkaille yksilöille. Jouluaattona 2014 Mikko kärsi usean päivän ajan jalat alta vievästä päänsärystä, jota eivät normaalit kipulääkkeet pystyneet helpottamaan. Matka päivystykseen ja sieltä tutkimuksiin joiden tulokset jättivät kaikki hiljaiseksi. Kyseessä oli aivokasvain. Jälleen ”fight or flight”-hetki Mikolle, hetki jollaista toiset eivät välttämättä koe kertaakaan elämän aikana. Mikolle oli hyvin selvää mitä seuraavaksi tapahtuu. Niin kuin hän itse kuvailikin tilannetta, oli kyseessä ”round two, let’s go”. Kasvain oli hoidettavissa leikkauksella, tosin leikkauksessa oli mukana paljon riskejä. Kallon sisälle kun mennään niin ei ihme, mutta Mikko itse oli luottavainen ja hänen viimeinen viesti ennen leikkausta olikin osuvasti: ”#beastmode”. Moodi joka hänellä oli aina päällä, ja joka olisi tehnyt Marshall Lynchinkin ylpeäksi.

Leikkaus sujui hyvin ja Mikko sai aloittaa rauhassa toipumisen. Miehen ensimmäisiä kysymyksiä lääkärille leikkauksen jälkeen olikin ”koska saa mennä salille”.

Leikkauksen jälkeen Mikko kävi vielä ensimmäisen kasvaimen kontrollikuvissa ja aivokasvaimen leikkauksesta ei ollut kuulunut kuukauttakaan, kun tuli ilmoitus, että keuhkoista oli löydetty etäpesäkkeitä. Toipumisaika muuttuikin uudeksi taisteluksi.

Tällä kertaa leikkaus ei ollut mahdollista ja Mikko aloitti rankat sytostaatti ja sädehoitokuurit. Hoitojen ajaksi Mikko muutti Turkuun lähemmäs hoitoja ja myös näin pääsimme kolme veljestä olemaan enemmän yhdessä. Hoidot olivat äärimmäisen rankkoja ja sivusta seuranneena se tarmo ja energia mikä Mikosta pursusi läpi, oli jotain ainutlaatuista. Kun sytostaattien seurauksena hiusten kasvu loppui, Mikon reaktio oli että jos kalju toimii Jason Stathamilla, niin miksei hälläkin. Ja kun hoitojen takia kroppa heräsi jo aamuyöstä virkeänä, niin sehän sopi mainiosti Amerikassa pelattavien NFL ja NBA pelien esitysaikojen kanssa. Mikko jaksoi taistella urheasti koko ajan ja keskittyi elämään taistelusta huolimatta, mutta tällä kertaa maailmankaikkeus oli päättänyt toisin. Tämän vuoden tammikuussa Mikko menetti jalkojensa toimintakyvyn selkähermoon tulleen etäpesäkkeen vuoksi. Mikko eli viimeiset kuukautensa Tyksin Syöpäosastolla ja Kaskenlinnan kuntoutusosastolla nauttien kaikista aktiviteeteistä mitkä olivat mahdollista. Hän muun muassa kiitteli Woltin ja Foodoran oikea-aikaista lanseerausta, sillä ne mahdollistivat hänelle useita mieluisia kulinaristisia hetkiä.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole niinkään kertoa Mikon kokemuksia, vaan enemmänkin hänen suhtautumistaan tapahtumien kulkuun. Hän synnytti ympärillään olleissaan läsnäolollaan iloa, ja sairautensa aikana hän oli suurin tukipilari varsinkin minulle ja monelle muulle. Eikä toisinpäin niin kuin olin ajatellut. Hän näytti kuinka vapaana pystyy elämään kaikesta siitä paskasta huolimatta mitä hän koki, kun elää itseään, läheisiään ja iloisia asioita varten. Joihinkin asioihin emme pysty elämässä vaikuttaa, joten emme saisi antaa niiden murehtimisen sokaista meitä näkemästä muita hyviä asioita, meidät onnelliseksi tekeviä asioita ympärillämme. Mikko ei ole ensimmäinen läheinen mikä lähtee maailmasta ennenaikaisesti, eikä myöskään viimeinen. Sitä suuremmalla syyllä, se aika minkä saamme täällä viettää, on liian arvokasta hukattavaksi pienten ja vaikutusvaltamme ulottumattomissa olevien asioiden murehtimiselle. Se ei todellakaan ole helppoa. Toisen veljeni kysyessä Mikolta miten hän pystyi käsittelemään kaikkia ajatuksia luhistumatta täysin, Mikko kertoi antavansa itsellensä 15 minuuttia päivässä asioiden murehtimiselle ja tämän jälkeen on aika keskittyä muuhun. En parempaa ratkaisua itse pystyisi keksimäänkää.

Vielä hetken aikaa Mikon blogi www.mikkoeljas.com on luettavissa kunnes domain lakkautuu. Mikon julkaisemat kirjoitukset sinne ilmaisevat paremmin hänen elämänasennettaan kuin minä ikinä voisin kuvailla. Suuret järisyttävät asiat elämässä saavat ihmiset ymmärtämään asioita, mutta parasta olisi, että niitä tajuaisi jo ennen kuin asiat ehtivät tapahtumaan.