Onko huippu-urheilu turhaa?

Niin, onko se?

 

Lähdin ajattelemaan huippu-urheilun yhteiskunnallista asemaa koulutusalani eli kansantaloustieteen saralta. Kun nykyinen hyvinvointiyhteiskunnan instituutio on murenemassa tulevaisuuden laimean talouskasvun ja vinksahtaneen huoltosuhteen johdosta, on jokainen yhteiskunnan menoerä suurennuslasin alla; mihin yhteiskunta rahojaan käyttää ja mitä se saa takaisin?

Koulutusleikkauksien aiheuttama barrikadeille nousu ja Juha Sipilää yms. joukkoa imartelevat kuvat, ovat esimerkki voimakkaasta suhtautumisesta valtion leikkaustalkoisiin. Julkisuudessa on nostettu ilmoille kysymyksiä, onko koulutusleikkaukset sama kuin tukkisi padossa olevan murtuman purukumilla. Maksammeko tulevaisuudessa Suomen tuottavuudessa suuremman hinnan kuin mitä nyt leikkauksilla säästämme?

koulutuslupaus

Urheilun saralla ei todennäköisesti ole ikinä ollut keskustelua, että rahaa olisi käytettävissä liikaa, että ”nyt kansa joukolla äänestämään mihin kaikkialle se raha tulisi käyttää”. Pikemminkin urheilun potin pienuus ja vielä kaiken kukkuraksi sen rahamäärän hukkuminen päättävän elimen ansioihin, ovat median kestoaiheet. Mutta miten perustella urheiluun käytettävää rahasummaa ja sen koko? Mitä sillä saamme, ja voisiko käytetty summa tuottaa enemmän hyötyjä toisaalla? Se on aihe, jota olen pohtinut pienessä mielessäni muuten isossa päässäni.

 

Nyt itse asian keskiöön, siihen pieneen lihanpalaan tämän muuten luisevan kirjoituksen ympärillä. Omasta mielestäni ja kansantaloudellisesti ajateltuna huippu-urheilun tärkein tehtävä on: innostaa ihmiset liikkumaan. Varsinkin Suomessa, missä nuorten ylipaino ja siitä johtuva kakkostyypin diabetes, ovat kasvava ongelma[1], on liikuntaan innostaminen yksi tärkeimmistä tekijöistä ruokavalion ohella, tämän ongelman taltuttamisessa. Noh, miten sitten innostaa nuoria ja aikuisia liikunnan pariin?

Otetaan esimerkiksi yksi hiljattain ollut urheilutapahtuma ja sen seuraukset. Käsittelyyn pääsee hiihdon MM-kilpailut lahdessa. Seikka on aivan saletti, että Suomen menestys hiihtoladuilla poiki lisää nuoria hiihtokouluihin ja metsien hiihtoladuille. Itse huomasin hiihtokisojen myös innoittaneen aikuisia ihmisiä kaivamaan vanhat järviset kaapista ja kokeilemaan että oliko se hiihto nyt niin paskaa kuin muistikuvat kouluajoilta kertovat.

iivolahti

Ja tässä piilee myös yksi tärkeä pointti. On varmasti monia, jotka totesivat kahden kierretyn hevosenkengän jälkeen: ”Kyllä, paskaa se edelleen onkin”, mutta varmasti on myös monia, jotka löysivät uuden harrastuksen kohteen ja jäivät aktiivikuntoilijoiksi hiihdon pariin, tai nuoria jotka löysivät urheilun ja liikunnan hienouden hiihdon kautta.

Itse tiedän kokemuksesta että oikea lajivalinta voi sytyttää käsittämättömän palon urheilua kohtaan, ja väärä laji voi tappaa tyystin kiinnostuksen urheilua kohtaan. Itse harrastin jalkapalloa ikävuosina 3-10 ja heti kun sain vaikuttaa, lopetin sen. Lopetin myös kaiken muun liikkumisen ja minusta tuli tietokonepelaamisen arjen sankari. Räiskintäpelien valmistajien pahaksi onneksi tutustuin teini-iässä puntteihin ja olin hetkessä mennyttä poikaa.

Aloitettuani punttien noston, kiinnostuin kaikesta kroppaa rasittavasta aktiviteetista. Aloin pelaamaan salibandya pari kertaa viikossa. Se vaihtui vuoden ajaksi höntsälätkän pelaamiseen pari kertaa viikossa. Kävin jopa silloin tällöin mutasarjatason futsijoukkueen reeneissä enkä edes enää vihannut jalkapalloa. Kaikki nämä puntin nostelun ohella koska aloin rakastamaan monipuolista liikkumista. Jos en olisi eksynyt salille, en tiedä mitä tekisin vapaa-ajallani ja kuinka hyvin voisin henkisesti ja fyysisesti. Tärkeintä on, että tällä hetkellä voin vain huokaista helpotuksesta, että isoveljeni vei minut aikoinaan salille ja käski tehdä selänojennuksia kunnes hapot tulee silmistä. Se oli se tunne mihin rakastuin ja mitä halusin yhä enemmän ja enemmän. Urheilu on kehittänyt minua paljon fyysisesti, mutta vielä moninkertaisesti enemmän henkisesti. Urheilu on myös antanut paljon ainutlaatuisia kokemuksia ja kumppanin kenen kanssa myös kokea uusia seikkailuja.

IMG_0035

Omakohtaisen kokemuksen puolesta uskon, että jokaiselle nuorelle ja aikuiselle löytyy se oma liikuntamuoto, jolla saadaan vähintään ylläpidettyä terveyttä. Urheiluhulluksi ei tarvitse ruveta, mutta ei myöskään saa passivoitua sairauden partaalle. Nuoret ja myös aikuiset tarvitsevat vain sen inspiraation ja mahdollisuuden kokeilla eri urheilumuotoja. Tässä huippu-urheilu nousee esiin. Urheilijoiden on mahdollisuus toimia motivaattoreina ja inspiroida ihmisiä kokeilemaan eri lajeja ja saamaan liikunta osaksi omaa arkea. Ihan jo kansantaloudellisistakin syistä, nimittäin ylipainon tuomat kustannukset terveydenhoitoalalla ovat karua luettavaa[2].

Seuraava pähkinä purtavaksi onkin, että mitkä ovat ne keinot miten urheilijat voivat toimia omien lajiensa mesenaatteina yrittäessään saada kansaa ylös ulos ja lenkille.

Hiihdon MM-kisojen mitalit eivät tietenkään olisi saaneet niin suurta tehoa, elleivät ne olisi saaneet näkyvyyttä kaikissa eri valtamedioissa ja eritoten ruutuaikaa ylen kanavilla. Kisoista oli rakennettu taidokkaasti tunteisiin vetoava paketti, joka herätti jopa minussa hetkittäisen halun hakea uudet lankut ja lähteä Turun jokirantaa pitkin sivakoimaan.

Mutta nykyaikana valtamedian hehkutus ei ole ainut keino päästä kansan sydämiin ja saada ihmiset liikkeelle. Sosiaalisen median avulla, jokaisella on mahdollisuus päästä näkyviin ja vaikuttamaan ihmisiin. Enää ei tarvita sitä kultamitalia tai suhteita paikallislehden toimittajaan, jotta pääsee esille ja vaikuttamaan ihmisiin. Nykyaikana tarvitaan enää tarina, ja taito kertoa se niin että joku sen haluaa kuulla ja jopa inspiroitua siitä. Mutta jos huippu-urheiluksi kutsutaan kansainvälisesti menestyvää urheilutoimintaa, on se yksi erittäin tärkeä vaikuttamisen kanava, johon käytettävät rahat oikein kohdistettuna maksavat itsensä kansanterveydellisesti moninkertaisena takaisin.

Itse koen tietynlaista halua ja vastuuta toimia apuna ja mesenaattina painonnoston ja ylipäätänsä urheilun mielekkyyden esille tuomisessa. Toivon että pystyn omalla esimerkilläni saamaan edes jonkun kokeilemaan puntinnostoa tai jotain muuta urheilumuotoa ja sytyttämään itsessään sen kipinän urheilemaan säännöllisesti. Sillä koen että se on urheilijoiden tärkeimpiä tehtäviä, keinoja siihen on monia. On se sitten menestys tai muiden hyvien tarinoiden kertomista.

Ainiin, Kroatian EM-kisoihin ja omiin nostoihin aikaa tasan 2 viikkoa. Kroppa on vahvempi kuin ikinä. Nyt kun saadaan vielä nopeus ja herkkyys esiin, niin eiköhän kisoissa pitäisi tulla niitä hyviä ja inspiroivia tarinoita.

[1] http://yle.fi/uutiset/3-7876651

[2] https://www.thl.fi/documents/10531/122367/Pekurinen_Kansanterveyspaivat12.pdf